Mittari näyttää paria lämpöastetta aikaisin lokakuisena sunnuntaiaamuna. Tytöt hihkuvat innosta, suunnitelmissa on pieni ruskaretki. Uskon, ettei kulkijoita ole vielä juurikaan liikkeellä.

Suuntaamme Sipoonkorpeen, Byabäckeniin. Opasteita alueelle ei juurikaan ole, mutta pieni parkkipaikka aivan tien varressa löytyy helposti. Yksi auto on jo paikalla ja pian mies koirineen tulee vastaan. Hän katsoo kumisaappaita tyttöjen jaloissa ja toteaa, että ne ovatkin tarpeen – polku on todella märässä kunnossa suurimmalta osin.

Kuljemme selkeää ja hyvin merkittyä luontopolkua. Kurainen polku on liukas ja sotkeva, mutta pahimmat paikat pystyy kiertämään. Tytöt hyppelevät ja iloitsevat metsäretkestä. Polun varrella on laatikoita, joissa on ”eläinten lähettämiä kortteja”. Kirjoitukset ovat mukavia, esikoinen kuuntelee innolla kaikki. Samalla saamme tietoa alueen luonnosta.

Mitään erityisiä luontonähtävyyksiä ei tule eteen, mutta metsässä kulkeminen mukavalla polulla on hauskaa. Tytöt keräilevät risuja ja ihailevat lehtimattoa, pomppivat kaatuneilla puilla.

Luontopolku kulkisi 1,4 km matkan metsässä ja päättyisi samalle tielle, jonka varrella parkkipaikka on. Tietä pitkin autolle olisi kilometrin verran matkaa. Käännymme polulta kuitenkin Ängesbölen leiri- ja tulentekopaikalle. Sieltä kuuluu ääniä. Emme todellakaan ole paikalla yksin. Alueella on yöpynyt ainakin seitsemän telttakuntaa ja kuulemma lähistölle on majoittunut vielä joukko partiolaisia. Väki on aamutoimissaan, nuotion äärellä lämmitellään ja pöydissä syödään aamiaista. Illalla on kuulemma paistettu nuotiolla lettuja ja nautittu niitä kermavaahdon kera.

Mekin syömme eväämme ennen kuin lähdemme kävelemään samaa reittiä takaisin. Kaksivuotias alkaa jo väsyä ja heittäytyy kannettavaksi. Esikoinen patikoi reippaasti. Välillä hän kaivaa kiikarinsa esiin ja tiirailee luontoa niiden avulla. Pian olemme taas parkkipaikalla.

Lähdemme ajelemaan kotiin. Toiselle parkkipaikalle on tullut jo monta autoa. Ilma on edelleen kylmä, mutta syksyinen päivä aurinkoinen ja kaunis.