Kuljin tyttöjen kanssa Kellokosken kotiseutupolun puolisentoista vuotta sitten, kun pienempi vielä matkusti rattaissa ja äskettäin kävimme valikoiden muutamassa paikassa reitin varrella. Liikkeelle lähdimme kirkon lähellä, Männistöntien päässä olevalta parkkipaikalta, ja suuntasimme kirkolle päin.

Kellokosken pieni punainen kirkko on kylän vanhin rakennus, vuodelta 1800. Lähistöllä on Kirkkopuisto eli Ruukinpuisto sekä ruukin työväen asuntoja. Kirkon vieressä, puun alla melkein piilossa, on vanha kirkonkello.

Kirkon kupeessa nököttää tehtaan ensimmäinen polttomoottori Maija. Sen viereltä rinne laskeutuu alas patoaltaalle ja 1700-1800-lukujen taitteessa rakennetulle ruukille.

Marieforsin ruukki oli toiminnassa 1970-luvulle. Nykyään ruukin tiloissa on toisenlaista toimintaa, kuten viime vuonna aloittanut kahvila ja sisustusmyymälä Kinuskilla. Paikka on rouhean suloinen. Tytöt ihastuivat etenkin ”keinulautaan”, jossa kaverina oli Pinokkio, muffinseihin sekä erikoisiin saippuoihin. Paikan päällä leivotut kakut saivat veden kielelle.

Patoaltaalta näkyy suuri vaaleanpunainen talo, Kellokosken sairaalan päärakennus. Reitti kulkee sairaalan puistossa, jossa on mm. sen tunnetuimman asukkaan Prinsessan muistomerkki. Sairaalan kupeessa olevassa rosariumissa on ylihoitaja Anna Pakalénin näköispatsas sekä melkoinen valikoima erilaisia ruusuja ja rhododendroneita.

Esikoiseni on ihastunut patsaisiin ja viihtyi siksi todella hyvin Juhlatalon pihapiirissä, siellä kun niitä riittää. On hirvi, rapu, ihmishahmoja, yksisilmäinen sydämeen keihästetty hahmo ja ties mitä. Talossa järjestetään ilmeisesti kuvanveistopäiviä, joten kokoelma karttuu.

Juhlatalon jälkeen reitti muuttuu tylsemmäksi, mutta edessä on myös luonto-osuus. Keravanjoen ylityksen jälkeen kuljetaan rantapolkua kohti lähtöpaikkaa. Hyvä päätepiste reitille on vähän matkan päässä parkkipaikasta oleva pieni, mutta mukava leikkipuisto. Siellä tytöt tykkäsivät pyöriä karusellissa, kiipeillä ja laskea mäkeä. Kesällä retkeen voi sisällyttää myös käynnin uimarannalla.

Hypätäänpä taas hieman kauemmas, ikuiseksi mainitun kaupungin kaduille. Olen joskus kävellyt jalkani puhki Roomassa, mutta lasten kanssa se ei tullut kysymykseen. Suurimmat nähtävyydet sijoittuvat suhteellisen pienelle alueelle, mutta ei sentään pienin jaloin kuljettavalle etäisyydelle. Erilaisia liikkumisvaihtoehtoja vertailtuamme päädyimme käyttämään ensisijaisesti hop on – hop off –turistibusseja. Se olikin esikoisen mielestä koko reissun parasta antia!

Turistibusseja on tarjolla useita vaihtoehtoja. Kaikki tuntuivat kulkevan suunnilleen samoja reittejä. Hinnoissa oli jonkin verran vaihtelua ja eri firmoilla oli tarjolla yhden, kahden tai useammankin päivän lippuja. Lippuja voi ostaa pysäkeillä päivystäviltä ”rahastajilta” tai joistain kioskeista. Palveluissa tuskin on suurta eroa, pikaisen tutustumisen perusteella kaikilla on samantyyppisiä busseja sekä nappikuulokkeilla kuunneltavia nauhoitettuja selostuksia nähtävyyksistä. Oma valintamme oli melko sattumanvaraisesti ”110 open”.

Bussit ovat kaksikerroksisia ja tytöt nauttivat kovasti avoimessa yläkerrassa matkustamisesta. Kivikaduilla tärinä oli välillä melkoista ja esikoinen totesi homman olevan hauskaa kuin tivolilaitteessa. Itse en kameran kanssa nauttinut aivan yhtä paljon… Suurimman osan matkasta tiet toki olivat tasaisia ja matkanteko niin rauhaisaa, että kuopus jopa nukkui bussin kyydissä päikkärit.

Kierros kesti parisen tuntia, tosin melkein puoli tuntia siitä kului rautatieaseman luona pyöriessä ja seisoessa. Yhdellä kierroksella jouduimme vaihtamaan siellä kaksi kertaa bussia – ensimmäinen sujui jouhevasti, mutta bussin hajottua hetkeä myöhemmin oli toinen vaihto kaoottista henkilökunnan sähellyksen vuoksi.

Pysäkkejä oli toistakymmentä ja bussit kulkivat suunnilleen vartin välein, joten nähtävyyksillä käynti oli melko sujuvaa. Kaikki kohteet eivät toki ole aivan lyhyellä kävelymatkalla pysäkeiltä, mutta paljon ne kattavat. Tarjolla on myös ”yksi kierros”-vaihtoehto, mutta sillä ei mielestäni saa riittävän hyvää kuvaa, vaan on syytä myös jalkautua tutkimaan paikkoja lähempää.

Tavallisten bussien reittejä emme viitsineet selvitellä, metrolla liikkuminen ei vaikuttanut kätevältä. Taksit ovat edullisia ja niitä on paljon.

Muutamia kohteita reitin varrella:

Colosseum on Rooman ikuisuuden symboli. Sanotaan, että niin kauan kuin Colosseum pysyy pystyssä, pysyy myös Rooma; kun Colosseum kaatuu, kaatuu Roomakin ja sen mukana koko maailma. Colosseum on orjien ja vankien vuosina 72 – 80 rakentama nelikerroksinen amfiteatteri, jonka soikionmuotoisessa katsomossa oli kivipenkeillä paikat 50.000 katsojalle. Gladiaattorit olivat alun perin rikollisia, sotavankeja ja orjia. Myöhemmin vapaatkin miehet ryhtyivät tähän ”ammattiin” rikastumisen toivossa. Paavit ja ruhtinaat riisuivat Colosseumin arvokkaasta marmorista, travertiinista ja metallista rakentaessaan kirkkojaan ja palatsejaan. Rakennus on edelleen vaikuttava.

Pietarinkirkko on valtava – sen ulkopituus on 212 metriä, sisäpituus 187 metriä ja korkeus kupolin huippuun 132 metriä. Se on sekoitus sitä suunnitelleiden arkkitehtien – Bramante, Baldassare Peruzi, Giuliano da Sangallo, Carlo Maderno, Giacomo della Porta, Rafael, Michelangelo, Domenico Fontana – kilpailevista näkemyksistä. Kirkossa riittää kimallusta ja jyhkeyttä – ja turisteja. Pahimmilta ruuhkilta välttyy olemalla liikkeellä aikaisin, kirkko avaa ovensa jo aamuvarhaisella. Michelangelon suunnittelemaan kupoliin on melkoinen kiipeäminen, mutta se kannattaa. Hissillä pääsee ylätasanteelle, mutta parhaat maisemat avautuvat huipulta, jonne on kavuttava jalan. Tytötkin jaksoivat melko hyvin kiivetä ja nauttivat näkymistä korkealta. Juuri hetki sitten esikoinen taas muisteli: ”Kyllä oli kiva käydä Roomassa siellä kirkossa ylhäällä! Mutta se ei ollut kiva, kun oli jalat poikki!”

Fontana di Trevi, 1700-luvulta peräisin oleva Trevin lähde on riemukaari ja vanhan Palazzo Polin julkisivu. Se on todella massiivinen pienellä aukiolla ja sen ympäristö on yleensä tupaten täynnä turisteja – tosin aikaisin aamulla sekin on melkein autio. Rakennelman keskipisteenä on kahden siivekkään hevosen vetämällä näkinkengällä ratsastava Neptunus. Kurittomampi hevonen kuvaa meren raivoa, tottelevaisempi sen tyyneyttä. Lähistön kadut pursuilevat turistikrääsäkauppoja ja ravintoloita, joukossa mukava ruokakauppa L’Antico Forno mainioine liha- ja leipätiskeineen.

Titi-nalle tuntuu herättävän voimakkaita tunteita: monet lapset rakastavat, monet vanhemmat inhoavat. Meilläkin rallatukset soivat joskus turhan usein sekä levyltä että tyttöjen suusta - rakkaat lapsoseni nimittäin kuuluvat nalleperheen faneihin, kaksivuotias kuopus etenkin. Yleensä sen kuitenkin kestän ilman suurempia kärsimyksiä.

Sen jälkeen, kun viime talvena Lelumaa-DVD:ltä löytyi extrana Titi-nallen talon esittely, tytöt katsoivat sitä moneen kertaan ja haaveilivat käynnistä paikan päälle. Maaliskuun lopulla sinne sitten suuntasimme, ja päivä nallejen vieraana oli vallan hauska.

Talossa on paljon tekemistä ja tutkittavaa, mistä varmasti myös vähemmän Titi-nallesta innostuneet lapset nauttivat. Yksi tyttöjen suosikkipaikoista oli keittiö ja siellä etenkin leikkikauppa. Siellä myytiin innolla kasviksia, makkaroita ja ties mitä ja hoidettiin muita kaupan asioita. Keittiössä voi myös syödä omia oikeita eväitään.

Talon kahdessa kerroksessa oli monta muutakin hauskaa huonetta. Äiti-nallen taiteilijahuoneessa pääsi maalaamaan, rytmihuoneessa soittelemaan, halihuoneessa kieriskelemään tyynyillä. Titin ja Taun leikkihuoneessa oli monenlaisia leluja ja kirjoja käytettävissä. Ja nallet pyörivät leikeissä mukana – lapset soittelivat Titi-nallen kanssa, tanssivat käsi Taun kädessä, leikkivät Tiri-vauvan kanssa autoilla.

Nallejen haliminen oli kuopukselle suunnaton innostuksen aihe. Hän halasi koko porukan läpi, monet useampaankin kertaan ja välillä kyhnötti Tiri-vauvan kyljessä pitkän tovin autuas ilme kasvoillaan.

Tasatunnein järjestettiin ohjelmaa; oli pari tanssituokiota Titin, Tiri-vauvan ja isoisänallen kanssa, satuhetki isoäitinallen seurassa ja rytmikapuloiden nikkarointia isänallen avustuksella. Koska nallet eivät puhu, mukana oli aina myös ihminen – kuopuksen pettymykseksi se ei ollut Riitta, eikä häntä talossa näkynyt muutenkaan livenä.

Talossa ei ollut varsinaista kahvilaa, mutta puodista sai esim. pillimehua. Talo on Ikaalisten kylpylän alueella, joten muutaman sadan metrin päästä löytyy kyllä enemmänkin kahvila-, ravintola- ja majoituspalveluja. Nalletalon puodissa on myynnissä monenlaista nalletavaraa pehmoleluista CD- ja DVD-levyihin.

Alkaessani puhua kotiinlähdöstä yleensä kutakuinkin tottelevainen kuopus yritti pitkittää vierailua säntäämällä karkuun kerroksiin. Eihän niin kivasta paikasta voi lähteä pois vain neljän tunnin vierailun jälkeen!

Vanha Rauma kauniine ja sympaattisine puutaloineen on ansaitusti Unescon maailmanperintökohde. Kokonaisuus on hieno ja tarpeeksi laaja, jotta siellä todella aistii vanhan ajan tunnelman, vaikka paikka nykyaikaa elääkin. Tänä vuonna Rauma täyttää kunnioitettavat 570 vuotta.

Kävelimme maaliskuun lopussa tyttöjen kanssa kaikessa rauhassa näkymiä ihastellen suunnilleen Vanhan Rauman matkailukartassa esitellyn lenkin. Kuopus tykkäsi pomppia mukulakivikaduilla ja molemmista oli kivaa katsella esineitä ikkunalaudoilla – laivojen pienoismalleja, posliinikissoja, savikukkoja… Teitä ei ole rauhoitettu autoilta, mutta kuskit ovat selvästi tottuneet toikkaroiviin turisteihin ja ajoivat kapeilla kaduilla hyvin rauhallisesti.

Reitti alkaa Pyhän ristin kirkolta ja sen vieressä on sopivasti parkkialue. 1400-luvulta oleva kirkko ihastutti tyttöjä ja paikan opas suhtautui tyynesti heidän hivenen turhankin äänekkääseen penkkirivien läpikäymiseensä. Paikan vakituinen vieras, harras patsasrouva, jatkoi virsikirjansa tutkimista. Kirkon sivuhuoneeseen oli rakennettu mukava pääsiäismaisema Jeesuksen viimeisten päivien tapahtumapaikoista.

Vanha raatihuone kauppatorin laidalla toimii osana Rauman museota. Alakerrassa on pitsinnypläykseen liittyvä näyttely, yläkerrassa merimiesten maailmalta tuomia tavaroita. Netissä kerrottiin, että paikalla olisi pitsinnyplääjä, mutta kuulemma nykyisin ei nypläystä livenä pääse näkemään.

Museona toimiva komea Marela oli kauppias- ja laivanvarustajasukujen kotitalo, jota saa ihailla 1800-1900-lukujen vaihteen asussaan. Kalusteet eivät ole alkuperäisiä, mutta aivan vastaavia. Talossa on paljon komeita takkoja, joka huoneessa erilainen. 1800-luvun loppu, jolloin Marela oli kaupungin johtaviin porvareihin kuuluvan Gabriel Granlundin omistuksessa, oli Raumalla purjelaivamerenkulun ansiosta vaurasta aikaa ja silloin kaupungin ilmettä yleisesti kohennettiin ja vaurauden haluttiin näkyvän. Marelan opas oli hyvin informatiivinen ja selkeä, tosin tytöt eivät olisi malttaneet hänen kertomuksiaan kuunnella. Marelaan ja Vanhalle raatihuoneelle on myynnissä yhteislippu.

Kitukränniä sanotaan Suomen kapeimmaksi kaduksi. Sen päässä sijaitsevassa Jokelan talossa syntyi ensimmäinen merkittävä suomalainen murrekirjailija Hj. Nortamo vuonna 1860. Naulamäessä nököttävän patsaan jalustassa on hänen ilmeikästä tekstiään.

Hyviä ruoka- ja kahvipaikkoja reitin varrella ovat ainakin lounaskahvila Wanha Hjalmar ja Kontion kahvila. Hjalmarissa lounas oli hyvä ja palvelu ystävällistä. Kontion kahvilassa oli tarjolla toinen toistaan houkuttelevampia herkkuja, kuten siili- ja pupuleivoksia. Tytöt riemastuivat paitsi suklaaleivosten mausta, myös yhdessä pöydässä istuvasta itse kontiosta.

Vanha Rauma oli näkemisen ja kokemisen arvoinen harmaana kevättalvisena päivänä ja voin kuvitella, kuinka hurmaava se on vaikkapa myöhemmin keväällä.

Suloiset karvanaamat katsahtavat tulijoihin ja jatkavat heinän rouskuttamista. Kevättalven aurinko kirkastaa jäisen klaukkalalaisen pihamaan. Ali-Ollin alpakkatilalla on rauhallista maaliskuisena sunnuntaina.

Alpakat ovat hauskannäköisiä – ja keskenään yllättävänkin erinäköisiä – ja siksi mukavia katsella. Niiden puuhailuissa sen sijaan ei juuri seuraamista ollut ainakaan meidän käydessämme, ne kun lähinnä keskittyivät heinäänsä. Tytöt harmittelivat, kun alpakat eivät innostuneet syömään heidän tarjoamiaan heinänkorsia eivätkä juuri muutenkaan tulleet seurustelemaan saatikka rapsuteltaviksi. Muutamat kävivät aidan vierellä, mutta enimmäkseen eläimet jättivät meidän tyystin huomiotta.

Omissa häkeissään häärivät puput eivät olleet juuri sen innostuneempia ruokkijoista.
Sisätiloissa asustaa siperianmaaorava, mutta sitä ei kuulemma näe juuri koskaan.

Ali-Ollin alpakkatilalla on toistakymmentä alpakkaa. Ensimmäiset chileläiset alpakat tulivat tilalle vuonna 2005. Paikan nettisivuilla on paljon asiaa alpakoista yleensä sekä erityisesti Ali-Ollin alpakoista. Myös paikan päällä saa alpakoista kysellessään mukavasti vastauksia.

Ali-Ollin alpakkatila on yleensä auki vain sunnuntaisin muutaman tunnin. Pääsymaksua peritään vain pari euroa.

Tilan myymälässä, Olivian puodissa, on myynnissä erilaista aiheeseen liittyvää tavaraa, mm. asusteita ja monenväristä alpakkalankaa.

Hypätäänpä pitkän kirjoitustauon jälkeen hetkeksi kauemmas tavallisilta reiteiltämme. Voisin kertoa tammikuiselta Brysselin reissultamme suklaasta ja sarjakuvista, joista molemmista innokkaasti nautimme, mutta kerron kuitenkin aiheesta, joka ainakin itselleni oli alkujaan vieraampi, vaikka kuulemma Brysselin suosituin nähtävyys onkin.

Brysselin vuoden 1958 maailmannäyttelyyn tehtiin omituinen rakennelma, kuin jättimäinen atomimalli. Tämän Atomiumin piti ilmeisesti olla lyhytaikainen näyttelytila, mutta edelleen se houkuttelee katsojia Heyselissä, pienen metro- tai ratikkamatkan päässä Brysselin keskustasta.

Atomium-kierros alkaa korkeimmalla olevasta pallosta, josta avautuu hieno näkymä yli Brysselin. Maisemia ihaillessa voi nauttia vaikka kupin kahvia. Yläpalloon kuljetaan hissillä, muiden pallojen välillä liikutaan tavallisilla tai rullaportailla. Niinkin yksinkertainen ja yleinen asia kuin portaikot ovat Atomiumissa kiehtovia – ne näyttävät hauskoilta ja niiden pyöreistä ikkunoista voi kurkkia muita palloja tai joissain kohdin näkymää ympäröivään kaupunkiin.

Pysyvä näyttely kertoo Atomiumin alkuajoista ja vuoden 1958 maailmannäyttelystä. Mukana on sympaattisia julisteita ja valokuvia tuolta ajalta. Näyttelyssä kerrotaan mm. messuemännistä - uudesta ammattiryhmästä - jotka valmistautuivat näyttelyyn pitkällä koulutuksella ja sitten tarkkoja sääntöjä noudattaen, tiptop-laitettuina avustivat näyttelyvieraita. Vaihtuvassa näyttelyssä esiteltiin käydessämme belgialaista arkkitehtuuria.

Atomiumin näyttelyt ovat omalla tavallaan kiintoisia, mutta parasta paikassa on yksinkertaisesti sen erikoinen, ”vanhan futuristinen” olemus. 50-luvun tunnelma, avaruusajan teema ja kirkkaat värit luovat mainion ympäristön. Tytöt tykkäsivät kulkea erilaisissa portaissa ja keksivät erikoisemmille huonekaluille uusiakin käyttötarkoituksia. Paikka vain on niin ainutlaatuinen, että se sykähdytti, loi sympaattisuudellaan hyvän mielen.

Tarkoituksenamme oli käydä samalla Atomiumin vieressä sijaitsevassa Mini-Euroopassa, mutta se uinui talviunta. Yläilmoista, Atomiumin ylimmästä pallosta, katselimme kuitenkin aluetta ja paikansimme minikokoisen Eiffel-tornin ja muita tunnettuja maamerkkejä.

Atomium on aivan Heyselin metroaseman vieressä. Sieltä kulkevat myös ratikat, joilla pääsee yhdellä vaihdolla Brysselin keskustaan. Etenkin ratikkamatka oli tyttöjen mieleen ja sen aikana näki mukavasti maisemia. Esimerkiksi päivälippu Brysselin joukkoliikenteeseen on hyvä sijoitus, jos haluaa kulkea vähänkin laajemmalla alueella kätevästi.

Tie peltojen keskellä on loskainen ja upottava. Parkkipaikka on vielä loskaisempi, liukas ja aivan liian pieni. Vettä sataa, kun kuljemme kohti päärakennusta. Vanhan aitan seinustalla on lyhtyjä ja havukoristeita. Aavistus joulun tunnelmaa leijuu hupenevan hangen yllä. Sisälle astuessa loskassa rämpiminen palkitaan. Vastaan huokuu lämpö – sekä lämmityksestä että tunnelmasta nouseva.

Joulutunnelma on vallannut Ahlbergin tilan Pohjois-Tuusulassa kuluvaksi viikonlopuksi. Päärakennuksessa on esillä ja myynnissä laadukasta käsityötä; havukransseja, huovutustöitä, metallikoruja, kierrätysmateriaalista valmistettuja koriste-esineitä… Tekijät ovat itse paikalla esittelemässä tuotteitaan.

Rakennus on kaunis ja erittäin kauniisti vanhoilla esineillä sisustettu. Yläkerrassa oli suloisia yksityiskohtia, kuten kolme vanhaa matkalaukkua ja vanha virkatulla pitsipäiväpeitolla verhottu sänky. Tiloissa kaikui kauniisti elävä musiikki.

Tytöt ihastuivat myynnissä olevista tavaroista etenkin huovutettuihin ”kissannaamoihin” ja herttaisiin pörröturkkisiin lampaisiin. Esikoinen kehui myös paikan suloisuutta.

Ahlbergin tila on osa entistä Tuusulan Pappilan kirkkoherran virkataloa. Päärakennus on valmistunut 1910-luvun alussa ja saneerattu ennen kuin toiminta juhlatalona aloitettiin tämän vuoden alussa. Kesäisin käytössä on pihapiirin muitakin rakennuksia. Paikka toimii lähinnä tilausravintolana.
 

Kenguru, joulupukki ja paljon iloista väkeä. Siinä Nukarin Marrasmeininkien ydin.

Nukarin koululaisten tuki ja Nukarin kylätoimikunta järjestävät vuosittain Marrasmeiningit. Tänä vuonna meininkiä Nukarin koululla oli monin verroin, sillä tapahtumassa esiintyi pirteä Kengurumeininki.

Virallisesti nelimiehinen Kengurumeininki esiintyi duona ja homma toimi vallan mainiosti niinkin. Kenguru jutteli leppoisia ja tanssitti väkeä. Lapset olivat innolla mukana pomppimassa ja rallattamassa ja tuli aikuisiinkin vähän liikettä. Esikoinen lauleskeli vielä kotonakin kalalaulua ja mietti, miten mikin kala uikaan.

Vaikka marraskuutakin oli vielä pitkälti jäljellä, järjestäjillä oli jo joulu mielessään. Marrasmeiningeissä pääsi kuvauttamaan itsensä joulupukin kanssa ja myynnissä oli monenlaista mukavaa käsintehtyä tavaraa, myös jouluisia koristeita.

Tilaisuudessa luovutetaan perinteisesti Nukarin malja ansioituneelle kyläläiselle. Emme kuitenkaan jääneet tapahtumaa todistamaan.
 

Halloweenista oli jo muutama viikko, mutta sitäkin enemmän tytöt innostuivat ajatuksesta pukea naamiaisasu päälle ja lähteä hauskanpitoon. Niinpä keijukainen ja Peppi Pitkätossu suuntasivat isänpäivän aattona Jokelan koulukeskukseen, missä oli luvassa mukavaa näkemistä ja tekemistä.

Olimme paikalla ensimmäisten joukossa, joten pääsimme aluksi rauhassa tutustumaan tarjontaan. Jumppasalissa oli mm. keppihepparata, pomppulinnoja ja kalastuksen esittelyä. Ihan mukavaa, mutta vielä eivät tytöt olleet kovin innoissaan.

Kun kuopus näki noidan avustamassa lapsia ongen kanssa, hän halusi heti kokeilla eko-ongintaa. Esikoinenkin kiinnostui asiasta heti nähtyään saaliin, Lilli Lemmikki –nuken. Noita kyseli lapsen ikää ja onkisaaliit oli selvästi mietitty onkijan mukaan. Saaliit olivat ilmeisesti etupäässä hyväkuntoisia kierrätysleluja, mutta mukana oli uuttakin tavaraa.

Onginnasta siirryimme suoraan naapurihuoneen satutuokioon, josta tytöt myös kovasti pitivät. Mukava pikku tarina hieman pelottavasta tapauksesta, halloween-teemaan hyvin sopiva. Sitten olikin kätevä siirtyä seuraavaan esitykseen, Teatteri Syrren esittämään ”Susi ja seitsemän pikku kiliä”. Esitys oli mainio ja viihdyttävä niin pienille kuin isommillekin katsojille.

Muusta tarjonnasta mainittakoon vielä kasvomaalaus, pieni keppospolku sekä kahvilatilassa olleet tuote-esittelyt.

Koulukeskus on melkoinen sokkelo ja runsaat opasteet olivat todella tarpeen. Silti välillä ihmeteltiin, minne oikeastaan pitäisi mennä ja onko jotain vielä näkemättä.

MLL:n Jokelan yhdistys järjestää vuosittain Karkki ja kepponen –tapahtuman alkutalven synkkyyden piristykseksi. Tapahtuma on halloween-henkinen ja naamiaisasu on suotava, muttei pakollinen. Järjestävä väki oli selvästi innolla ja iloisella mielellä mukana, ja se loi tapahtumaan hienoa tunnelmaa.
 
 

Mittari näyttää paria lämpöastetta aikaisin lokakuisena sunnuntaiaamuna. Tytöt hihkuvat innosta, suunnitelmissa on pieni ruskaretki. Uskon, ettei kulkijoita ole vielä juurikaan liikkeellä.

Suuntaamme Sipoonkorpeen, Byabäckeniin. Opasteita alueelle ei juurikaan ole, mutta pieni parkkipaikka aivan tien varressa löytyy helposti. Yksi auto on jo paikalla ja pian mies koirineen tulee vastaan. Hän katsoo kumisaappaita tyttöjen jaloissa ja toteaa, että ne ovatkin tarpeen – polku on todella märässä kunnossa suurimmalta osin.

Kuljemme selkeää ja hyvin merkittyä luontopolkua. Kurainen polku on liukas ja sotkeva, mutta pahimmat paikat pystyy kiertämään. Tytöt hyppelevät ja iloitsevat metsäretkestä. Polun varrella on laatikoita, joissa on ”eläinten lähettämiä kortteja”. Kirjoitukset ovat mukavia, esikoinen kuuntelee innolla kaikki. Samalla saamme tietoa alueen luonnosta.

Mitään erityisiä luontonähtävyyksiä ei tule eteen, mutta metsässä kulkeminen mukavalla polulla on hauskaa. Tytöt keräilevät risuja ja ihailevat lehtimattoa, pomppivat kaatuneilla puilla.

Luontopolku kulkisi 1,4 km matkan metsässä ja päättyisi samalle tielle, jonka varrella parkkipaikka on. Tietä pitkin autolle olisi kilometrin verran matkaa. Käännymme polulta kuitenkin Ängesbölen leiri- ja tulentekopaikalle. Sieltä kuuluu ääniä. Emme todellakaan ole paikalla yksin. Alueella on yöpynyt ainakin seitsemän telttakuntaa ja kuulemma lähistölle on majoittunut vielä joukko partiolaisia. Väki on aamutoimissaan, nuotion äärellä lämmitellään ja pöydissä syödään aamiaista. Illalla on kuulemma paistettu nuotiolla lettuja ja nautittu niitä kermavaahdon kera.

Mekin syömme eväämme ennen kuin lähdemme kävelemään samaa reittiä takaisin. Kaksivuotias alkaa jo väsyä ja heittäytyy kannettavaksi. Esikoinen patikoi reippaasti. Välillä hän kaivaa kiikarinsa esiin ja tiirailee luontoa niiden avulla. Pian olemme taas parkkipaikalla.

Lähdemme ajelemaan kotiin. Toiselle parkkipaikalle on tullut jo monta autoa. Ilma on edelleen kylmä, mutta syksyinen päivä aurinkoinen ja kaunis.